tiistai, 6. joulukuuta 2011

Odotan

Mutta mitä ihmettä minä oikein odotan?

Elämäni lipuu juuri nyt silmieni edestä, en saa siihen otetta. Uskon olevani onnellisempi, kun minulla on jotain enemmän, kuin mitä minulla nyt on. Tämä raastava tunne sai minut tänään kiinni kävellessäni halki lumisen laitakaupungin. Luultavasti meillä kaikilla ihmisillä on jotain sellaista, mitä odottaa. Jotain, mitä odottaa vaikka läpi koko elämänsä. "Huomenna! Huomenna saan sen ja olen onnellinen ja voin aloittaa elämisen."

EI. Et saa sitä tänään, et huomenna etkä ikinä. Odottaminen pitää lopettaa. Elämässä tapahtuu asioita, hyviä ja pahoja. Ne pitää vain elää.

Aion tämän illan jälkeen lopettaa odottamisen. Ainakin siihen asti, kunnes ymmärrän taas olettavani, että elämisen arvo riippuu siitä, mitä minulla on ja etenkin siitä mitä minulla ei ole.

Rakkauskaan ei tule odottamalla. Se tulee elämällä.

Vielä tähän loppuun eräs runo, jonka kirjoitin eräänä kesäisenä päivänä.

Odotan ja odotan
sinua ei vieläkään näy.
Tai sitten istut rannan
toisella puolella,
olemme molemmat niin itsekkäitä
soittaaksemme toisillemme.

tiistai, 22. marraskuuta 2011

Luottamus

Olen sinisilmäinen tyttö. Henkisesti ja fyysisesti. Luotan ihmisiin aivan liikaa ja saan katua sitä usein katkerasti.

Halu uskoa ihmisiin kumpuaa varmaan siitä, etten itse halua pettää kenenkään luottamusta. Joskus olen sen tehnyt, useimmiten tahattomasti. Luotan ihmiseen niin kauan kunnes hän pettää minun luottamuksen.

Tykkään tutustua uusiin ihmisiin varsinkin junassa. Matkustan yksin halki Suomen ja tapaan paljon erilaisia persoonia, kuulen jännittäviä elämäntarinoita ja jaan omaakin elämääni täysin tuntemattomille. En ehkä enää ikinä yhteisen matkan jälkeen tapaa näitä ihmisiä, mutta olen heille kuitenkin rehellinen.

Viikonloppuna olin jälleen reissun päällä ja tutustuin kolmeen mielettömään persoonaan. Puhelias mies, joka ei asu enää Suomessa mutta halusi tulla kotikonnuilleen. Sitten toinen mies, reilu kaveri, joka oli kokenut elämässään kovia. Vielä eräs nuori rekkamies, jolla oli omat jännittävät kertomuksensa.

Oman itsensä löytäminen uusien ihmisten kanssa on joskus vaikeaa. Mitä uskaltaa paljastaa ja mitä ei. Joka kerta haluaa tietenkin näyttää omat hyvät puolensa. Näiden ihmisten kanssa pystyin olemaan oma itseni. Mitä menetettävääkään minulla olisi ollut?

Luottamuksen pettäminen on pahinta, mitä kuvitella saattaa. Ihmisellä, joka valehtelee uusille ihmisille elämänsä, jopa nimensä, ei voi olla puhtaat jauhot pussissa. Sen pienen hetken ikuisuudessa, kun minäkin täällä maan päällä taivallan, haluan olla ihmisille hyvä ja rehellinen. Maksan siitä seuraukset, koska kaikki ihmiset eivät niin ajattele.

Olen silti valmis ottamaan riskin.

perjantai, 11. marraskuuta 2011

Erikoislaatuisena päivänä, 11.11.11

"EIH!" parkaisin tänään oppitunnilla. Olin tyystin unohtanut. Nimittäin tänään olisi ollut maaginen hetki kello 11:11. Se hetki ajelehti ohitseni aivan huomaamatta, ilmoittamatta itsestään. Mitä kaikkea erityistä tuolla hetkellä olisi voinut tapahtua?

En halua suunnitella elämääni. Aikataulut ovat hirviöitä, ne kipittävät kantapäillä päivästä toiseen. Ajoittain ne antavat merkkejä itsestään ja silloin tunnen olevani hermostunut. Mottoni onkin: mitä enemmän suunnittelee, sitä enemmän voi mennä pieleen. Spontaanit irtiotot arjesta, yhtäkkiset tapaamiset, odottamattomat seikkailut. Noilla sanoilla voisin kuvailla elämäntapaa, jota ihannoin.

Sitten mietteitä vielä ihmisistä, ystävistä.
Parempaa ystävää ei maanpäältä löydy kuin se, jonka tavattuaan vaikka vuosikymmenten jälkeen ilman päivittäistä yhteydenpitoa, saa hymyn huulillesi aina uudelleen ja juttu luistaa kuin tapaamisestanne olisi vain päivä. Onnekseni voin todeta, että sellaisia ystäviä minulla on useita. Onhan sinullakin?

keskiviikko, 9. marraskuuta 2011

Viileä henkäys

Aamulla olin hereillä jo kukonlaulun aikaan. Kun kaupunki nukkui, taivalsin sen halki. Olin revetä riemusta, kun huomasin puiston nurmikon kimaltavan katulamppujen hohteessa. Ensimmäinen valkea aamu! Maa jalkojeni alla oli jäässä ja kuuntelin sen vaimeaa tömähtelyä. Aivan erilainen ääni, kuin kävelisi asfaltilla.

Päästyäni eräälle pimeälle parkkipaikalle saatoin vain henkäistä. Varmistin, että minulla olisi edes yksi minuutti aikaa vain pysähtyä siihen. Aamu oli selkeä ja hämärä. Löysin Otavan tähtikuvion (sen ainokaisen tähtikuvion, jonka tunnistan) ja katselin sen ympäröimää tähtien merta. Uskomaton kauneus!

Päivän aikana ehdin miettiä kuudennen aistin olemassaoloa. Onko ihmisillä jonkunlainen erityinen kyky aistia jotain suurempaa ympärillään? Vai ovatko puheet kuudennesta aistista vain potaskaa, ihmisen nostamista korokkeelle muiden maailmankaikkeuden elävien olentojen yläpuolelle?

Kyky ymmärtää luontoa on ainakin ihmiseltä unohtunut. Muistin sen jälleen tänä aamuna kun ihailin tätä suurenmoisuutta. Yritämme epätoivoisesti suojautua luonnonvoimilta rakentamalla patoja, kestäviä tiililaatikkoja, aallonmurtajia, tuulensuojia... Miksemme vain antaisi luonnonvoimien suojella meitä?

Kyky aistia luonto ympärillään olkoon tavoiteltavan arvoinen, kuudes aisti.

tiistai, 8. marraskuuta 2011

Öiseen aikaan

Kannattaa viettää oppitunnit hyödyllisesti. Jos aihe ei ole kiinnostava, omat ajatukset sen sijaan voivat olla. Ja ne kannattaa kirjoittaa ylös. Tässä erään onnellisen perjantain kirjoitus:

"Elämäni on pelkkää
   monologia.
Juttelen itsekseni ja
   pidän kuulemastani.
Kun keskustelukumppaniani
alkaa väsyttää,
  usein minuakin alkaa.
Elämme symbioosissa,
   ainaisessa vuorovaikutuksessa.

Odotan kauhulla sitä päivää,
   kun keskustelukumppanini
vaikenee."

Oivalsin.

Jokin siinä vaan tökkii. Olen suuri mysteerien ystävä, mutta yhdestä mysteeristä käyttäisin ennemminkin nimeä vihollinen; MATEMATIIKKA. Vielä, kun lisätään sana "pitkä" tämän hirviön eteen, saadaan kuolematon ja iskuja kestävä olento. Sen kanssa voi alkaa kaveeraamaan, tutustua pikkuhiljaa. Aluksi se tuntuukin ystävällismieliseltä ja vastaanottavaiselta, samalla avoimelta. Mutta odotapas vain. Vuoden yhdessäolon jälkeen se alkaa paljastamaan sinulle syvempiä salaisuuksiaan.

Niitä salaisuuksia ei purematta niele tai muuten tukehtuu. Siinä vaiheessa voi harkita uuden ystävänsä jättämistä muiden huomaan.

Olen jääräpää. Vaikka tämä "ystäväni" on kiduttanut minua, saanut minut hermostumaan, itkemään, ahdistumaan, vaikka se on saanut minut tuntemaan itseni tyhmäksi tai yksinkertaiseksi, olen silti pitänyt siitä kiinni. Jossain vaiheessa harjoittamani jalomielisyys olisi ollut syytä lopettaa.

Joillekin tämä salaperäinen olio pysyy luotettavana ja ihanana (huomautus! Onpas melkoinen sana!) ystävänä. Pitäkää siitä silloin kiinni. Minulle siitä on muodostunut ilkeämielinen tuttava, joka ei tunnu päästävän enää irti.

Vielä lopuksi ajatuksiani matematiikan tunnilta:

"HALUAN LUOVUTTAA
kun katson vilisevää
numeroiden ja kirjaimien
joukkoa.
     Niitä, jotka kuuluvat
reaalilukujen joukkoon ja niitä,
jotka eivät.

   Tässä maailmassa kirjaimetkin
voivat olla mitä tahansa lukuja.
   Minun ajatuksenikin voisivat
olla vain numeroita,
   ja kun niitä minä
en juuri ymmärrä.

Koittakaa kukistaa minut
Neperin luku, luonnollinen logaritmi,
määrätty integraali, suorat avaruudessa,
sinit, kosinit ja derivaatta.
    Olette jo voiton puolella."

sunnuntai, 6. marraskuuta 2011

Väristys.

Olen ailahteleva ihminen.

Aloitan aina intoa puhkuen jonkun uuden projektin. Sitten sysään sen pöytälaatikkoon kummittelemaan. Niinkuin tämän blogin.

En aio kuitenkaan luovuttaa. Aion kehittää itseäni. Niin kuin jokaisen ihmisen pitäisi.

En ole muuttunut pätkääkään viimeisten seitsemän kuukauden aikana. Niin kauan olen ollut kirjoittamatta tänne.

Elämäni sen sijaan on muuttunut, paljonkin. Olen hypännyt itsenäisyyden ja vastuunkannon saappaisiin. Turhan isot ne on, ja välillä hiertää. Edelleen painin samojen ongelmien kanssa.

En halua puhua yksittäisistä ihmisistä, heidän teoistaan (olivatpa ne hyviä tahi pahoja), vaan ylipäänsä ilmiöistä. Eräs mielenkiintoinen ilmiö, mihin olen törmännyt, on ihmisten jatkuva vuorovaikutus toistensa kanssa. Esimerkiksi, kun tunti on loppumaisillaan. Joku aloittaa levottoman liikehdinnän, kokoaa tavaroitaan hiljakseen, avaa ehkä laukkunsa. Pian 20 muuta luokassa tekevät aivan samoin. Opettaja muuttuu levottomaksi; ei tuntia voi vielä lopettaa. Kuitenkin ryhmä yhdessä on päättänyt jo opettajan puolesta.

Ihmiset myös lähtevät liikenteeseen aina samaan aikaan. Tiettyihin aikoihin esimerkiksi lenkkipolut ovat täynnä lenkkeileviä ihmisiä.

Olen miettinyt, että ovatko he siellä silloinkin, kun minä en ole. Vai johtuuko lenkkiryntäys jostain korkeammasta voimasta, yhteisestä ajatuksesta, kun monella ihmisellä yhtäaikaa tulee jokin kummallinen viiraus päähänsä. "Nyt on pakko päästä lenkille." tai "Nyt on pakko päästä kauppaan.". Ja liitynkö juuri minä tähän yhtäaikaisuuteen. Olenko minä se kokoava voima.

Taidan ajatella itsestäni aivan liikoja.