Odotan

Mutta mitä ihmettä minä oikein odotan?

Elämäni lipuu juuri nyt silmieni edestä, en saa siihen otetta. Uskon olevani onnellisempi, kun minulla on jotain enemmän, kuin mitä minulla nyt on. Tämä raastava tunne sai minut tänään kiinni kävellessäni halki lumisen laitakaupungin. Luultavasti meillä kaikilla ihmisillä on jotain sellaista, mitä odottaa. Jotain, mitä odottaa vaikka läpi koko elämänsä. "Huomenna! Huomenna saan sen ja olen onnellinen ja voin aloittaa elämisen."

EI. Et saa sitä tänään, et huomenna etkä ikinä. Odottaminen pitää lopettaa. Elämässä tapahtuu asioita, hyviä ja pahoja. Ne pitää vain elää.

Aion tämän illan jälkeen lopettaa odottamisen. Ainakin siihen asti, kunnes ymmärrän taas olettavani, että elämisen arvo riippuu siitä, mitä minulla on ja etenkin siitä mitä minulla ei ole.

Rakkauskaan ei tule odottamalla. Se tulee elämällä.

Vielä tähän loppuun eräs runo, jonka kirjoitin eräänä kesäisenä päivänä.

Odotan ja odotan
sinua ei vieläkään näy.
Tai sitten istut rannan
toisella puolella,
olemme molemmat niin itsekkäitä
soittaaksemme toisillemme.

Luottamus

Olen sinisilmäinen tyttö. Henkisesti ja fyysisesti. Luotan ihmisiin aivan liikaa ja saan katua sitä usein katkerasti.

Halu uskoa ihmisiin kumpuaa varmaan siitä, etten itse halua pettää kenenkään luottamusta. Joskus olen sen tehnyt, useimmiten tahattomasti. Luotan ihmiseen niin kauan kunnes hän pettää minun luottamuksen.

Tykkään tutustua uusiin ihmisiin varsinkin junassa. Matkustan yksin halki Suomen ja tapaan paljon erilaisia persoonia, kuulen jännittäviä elämäntarinoita ja jaan omaakin elämääni täysin tuntemattomille. En ehkä enää ikinä yhteisen matkan jälkeen tapaa näitä ihmisiä, mutta olen heille kuitenkin rehellinen.

Viikonloppuna olin jälleen reissun päällä ja tutustuin kolmeen mielettömään persoonaan. Puhelias mies, joka ei asu enää Suomessa mutta halusi tulla kotikonnuilleen. Sitten toinen mies, reilu kaveri, joka oli kokenut elämässään kovia. Vielä eräs nuori rekkamies, jolla oli omat jännittävät kertomuksensa.

Oman itsensä löytäminen uusien ihmisten kanssa on joskus vaikeaa. Mitä uskaltaa paljastaa ja mitä ei. Joka kerta haluaa tietenkin näyttää omat hyvät puolensa. Näiden ihmisten kanssa pystyin olemaan oma itseni. Mitä menetettävääkään minulla olisi ollut?

Luottamuksen pettäminen on pahinta, mitä kuvitella saattaa. Ihmisellä, joka valehtelee uusille ihmisille elämänsä, jopa nimensä, ei voi olla puhtaat jauhot pussissa. Sen pienen hetken ikuisuudessa, kun minäkin täällä maan päällä taivallan, haluan olla ihmisille hyvä ja rehellinen. Maksan siitä seuraukset, koska kaikki ihmiset eivät niin ajattele.

Olen silti valmis ottamaan riskin.

Erikoislaatuisena päivänä, 11.11.11

"EIH!" parkaisin tänään oppitunnilla. Olin tyystin unohtanut. Nimittäin tänään olisi ollut maaginen hetki kello 11:11. Se hetki ajelehti ohitseni aivan huomaamatta, ilmoittamatta itsestään. Mitä kaikkea erityistä tuolla hetkellä olisi voinut tapahtua?

En halua suunnitella elämääni. Aikataulut ovat hirviöitä, ne kipittävät kantapäillä päivästä toiseen. Ajoittain ne antavat merkkejä itsestään ja silloin tunnen olevani hermostunut. Mottoni onkin: mitä enemmän suunnittelee, sitä enemmän voi mennä pieleen. Spontaanit irtiotot arjesta, yhtäkkiset tapaamiset, odottamattomat seikkailut. Noilla sanoilla voisin kuvailla elämäntapaa, jota ihannoin.

Sitten mietteitä vielä ihmisistä, ystävistä.
Parempaa ystävää ei maanpäältä löydy kuin se, jonka tavattuaan vaikka vuosikymmenten jälkeen ilman päivittäistä yhteydenpitoa, saa hymyn huulillesi aina uudelleen ja juttu luistaa kuin tapaamisestanne olisi vain päivä. Onnekseni voin todeta, että sellaisia ystäviä minulla on useita. Onhan sinullakin?

Viileä henkäys

Aamulla olin hereillä jo kukonlaulun aikaan. Kun kaupunki nukkui, taivalsin sen halki. Olin revetä riemusta, kun huomasin puiston nurmikon kimaltavan katulamppujen hohteessa. Ensimmäinen valkea aamu! Maa jalkojeni alla oli jäässä ja kuuntelin sen vaimeaa tömähtelyä. Aivan erilainen ääni, kuin kävelisi asfaltilla.

Päästyäni eräälle pimeälle parkkipaikalle saatoin vain henkäistä. Varmistin, että minulla olisi edes yksi minuutti aikaa vain pysähtyä siihen. Aamu oli selkeä ja hämärä. Löysin Otavan tähtikuvion (sen ainokaisen tähtikuvion, jonka tunnistan) ja katselin sen ympäröimää tähtien merta. Uskomaton kauneus!

Päivän aikana ehdin miettiä kuudennen aistin olemassaoloa. Onko ihmisillä jonkunlainen erityinen kyky aistia jotain suurempaa ympärillään? Vai ovatko puheet kuudennesta aistista vain potaskaa, ihmisen nostamista korokkeelle muiden maailmankaikkeuden elävien olentojen yläpuolelle?

Kyky ymmärtää luontoa on ainakin ihmiseltä unohtunut. Muistin sen jälleen tänä aamuna kun ihailin tätä suurenmoisuutta. Yritämme epätoivoisesti suojautua luonnonvoimilta rakentamalla patoja, kestäviä tiililaatikkoja, aallonmurtajia, tuulensuojia... Miksemme vain antaisi luonnonvoimien suojella meitä?

Kyky aistia luonto ympärillään olkoon tavoiteltavan arvoinen, kuudes aisti.

Öiseen aikaan

Kannattaa viettää oppitunnit hyödyllisesti. Jos aihe ei ole kiinnostava, omat ajatukset sen sijaan voivat olla. Ja ne kannattaa kirjoittaa ylös. Tässä erään onnellisen perjantain kirjoitus:

"Elämäni on pelkkää
   monologia.
Juttelen itsekseni ja
   pidän kuulemastani.
Kun keskustelukumppaniani
alkaa väsyttää,
  usein minuakin alkaa.
Elämme symbioosissa,
   ainaisessa vuorovaikutuksessa.

Odotan kauhulla sitä päivää,
   kun keskustelukumppanini
vaikenee."

Oivalsin.

Jokin siinä vaan tökkii. Olen suuri mysteerien ystävä, mutta yhdestä mysteeristä käyttäisin ennemminkin nimeä vihollinen; MATEMATIIKKA. Vielä, kun lisätään sana "pitkä" tämän hirviön eteen, saadaan kuolematon ja iskuja kestävä olento. Sen kanssa voi alkaa kaveeraamaan, tutustua pikkuhiljaa. Aluksi se tuntuukin ystävällismieliseltä ja vastaanottavaiselta, samalla avoimelta. Mutta odotapas vain. Vuoden yhdessäolon jälkeen se alkaa paljastamaan sinulle syvempiä salaisuuksiaan.

Niitä salaisuuksia ei purematta niele tai muuten tukehtuu. Siinä vaiheessa voi harkita uuden ystävänsä jättämistä muiden huomaan.

Olen jääräpää. Vaikka tämä "ystäväni" on kiduttanut minua, saanut minut hermostumaan, itkemään, ahdistumaan, vaikka se on saanut minut tuntemaan itseni tyhmäksi tai yksinkertaiseksi, olen silti pitänyt siitä kiinni. Jossain vaiheessa harjoittamani jalomielisyys olisi ollut syytä lopettaa.

Joillekin tämä salaperäinen olio pysyy luotettavana ja ihanana (huomautus! Onpas melkoinen sana!) ystävänä. Pitäkää siitä silloin kiinni. Minulle siitä on muodostunut ilkeämielinen tuttava, joka ei tunnu päästävän enää irti.

Vielä lopuksi ajatuksiani matematiikan tunnilta:

"HALUAN LUOVUTTAA
kun katson vilisevää
numeroiden ja kirjaimien
joukkoa.
     Niitä, jotka kuuluvat
reaalilukujen joukkoon ja niitä,
jotka eivät.

   Tässä maailmassa kirjaimetkin
voivat olla mitä tahansa lukuja.
   Minun ajatuksenikin voisivat
olla vain numeroita,
   ja kun niitä minä
en juuri ymmärrä.

Koittakaa kukistaa minut
Neperin luku, luonnollinen logaritmi,
määrätty integraali, suorat avaruudessa,
sinit, kosinit ja derivaatta.
    Olette jo voiton puolella."

Väristys.

Olen ailahteleva ihminen.

Aloitan aina intoa puhkuen jonkun uuden projektin. Sitten sysään sen pöytälaatikkoon kummittelemaan. Niinkuin tämän blogin.

En aio kuitenkaan luovuttaa. Aion kehittää itseäni. Niin kuin jokaisen ihmisen pitäisi.

En ole muuttunut pätkääkään viimeisten seitsemän kuukauden aikana. Niin kauan olen ollut kirjoittamatta tänne.

Elämäni sen sijaan on muuttunut, paljonkin. Olen hypännyt itsenäisyyden ja vastuunkannon saappaisiin. Turhan isot ne on, ja välillä hiertää. Edelleen painin samojen ongelmien kanssa.

En halua puhua yksittäisistä ihmisistä, heidän teoistaan (olivatpa ne hyviä tahi pahoja), vaan ylipäänsä ilmiöistä. Eräs mielenkiintoinen ilmiö, mihin olen törmännyt, on ihmisten jatkuva vuorovaikutus toistensa kanssa. Esimerkiksi, kun tunti on loppumaisillaan. Joku aloittaa levottoman liikehdinnän, kokoaa tavaroitaan hiljakseen, avaa ehkä laukkunsa. Pian 20 muuta luokassa tekevät aivan samoin. Opettaja muuttuu levottomaksi; ei tuntia voi vielä lopettaa. Kuitenkin ryhmä yhdessä on päättänyt jo opettajan puolesta.

Ihmiset myös lähtevät liikenteeseen aina samaan aikaan. Tiettyihin aikoihin esimerkiksi lenkkipolut ovat täynnä lenkkeileviä ihmisiä.

Olen miettinyt, että ovatko he siellä silloinkin, kun minä en ole. Vai johtuuko lenkkiryntäys jostain korkeammasta voimasta, yhteisestä ajatuksesta, kun monella ihmisellä yhtäaikaa tulee jokin kummallinen viiraus päähänsä. "Nyt on pakko päästä lenkille." tai "Nyt on pakko päästä kauppaan.". Ja liitynkö juuri minä tähän yhtäaikaisuuteen. Olenko minä se kokoava voima.

Taidan ajatella itsestäni aivan liikoja.

Ymmärsin

Huh, nyt pikainen 5 minuutin päivitys elämääni.

Ymmärsin olevani lähes perfektionisti.

Miten?

En halua aloittaa mitään hommaa, jos en ole varma, että voin tehdä sen täydellisesti.
Siitä syystä en halua aloittaa lukemaan matematiikan kokeeseen, koska en kuitenkaan
a) saisi luettua koko aluetta läpi
b) ymmärtäisi kaikkea
Siksi en jaksa edes aloittaa.

Symboliikkaa

Heräsin

Miksi menneisyydestä on niin vaikeaa päästää irti?

Luin juuri runoja yläasteelta. Niissä oli tunnetta, niissä oli
elämän tuskaa. En voinut lukea loppuun. Samat tunnetilat velloivat
jälleen sisälläni.

Olinko tosiaan käynyt läpi tuon kaiken? Olinko tosiaan ajatellut noin
jo tuossa iässä?

En ole kirjoitellut runoja aikoihin. Ehkä minun pitäisi. Ne paljastavat niin paljon
paljastamatta kuitenkaan liikaa.

Tämä  päivä on valunut hukkaan. Olen surkutellut omassa surkeudessani ja
vellonut laiskuudessani. Tämä päivä ei kuitenkaan vielä ole ohi!

Mikä minut sai hyvälle tuulelle, kun olin yläasteella?
Ystävät.
Tuntemattomien hyväksyvät hymyt.
Lujat kättenpuristukset.
Silmiin katsominen.
Aikuiset ihmiset.

Mikä saa minut hyvälle tuulelle nykyisin?
Täysin samat asiat.

Menneisyyden minä olen minä. Nykyäänkin.

Menneisyys on meissä mukana. Sitä saa ajatella. Sitä pitää käsitellä.
Mutta tulevaisuutta pitää odottaa hyvillä mielin.

Hengitän

Ihmisten itselleen luoma ainainen kiire ärsyttää.

Olen huomannut, että itsekin luon itselleni stressiä- aivan tyhjästä!
Jätän tekemättä asioita nyt, kunnes ne kasaantuvat yhdelle illalle.

Miksi?

Uskonpa, että elämme nykyään jatkuvassa pienessä stressitilassa.
Ovathan musiikkivideotkin muuttuneet sitten... 80-luvun. Nyt kaiken
pitää tulla nopeasti, heti, nyt.

Pieni paljastus tähän väliin: en ole koskaan omistanut mikroaaltouunia.
Ja ei, se ei ole aiheuttanut minkäänlaisia ongelmia elämäni aikana.

Ai mitenkö teen popkornia? No kattilassa tietysti!

Sänkyni odottaa sijaamattomana seuraavaa yötä kanssani,
sillä aamulla pitää lähteä kiireenvilkkaa tekemään asioita,
jotka oikeastaan jäävätkin tekemättä.

Mutta! Lakkasin kynteni punaisella,
saavutus sinänsä!

Huominen päivä tulee olemaan pitkä,
vaan uskon, että se on yhtä pitkä kaikilla muillakin
ihmisillä ympäri maailmaa!

Ps. Miksi en osaa olla vihainen?

Hiljennyin

Kirjojen lukeminen on taitolaji. Oikeastaan, tavalliselle kiireiselle nuorelle

naiselle/miehelle pitäisi antaa jonkinlainen palkinto jokaisesta lukemastaan kirjasta. Miksikö?

1) Jos aloittaa kirjan lukemisen, on siihen varattava ainakin yksi kokonainen
päivä. Mikä onkaan sen ärsyttävämpää kuin kolmekymmentä aloitettua kirjaa
pinossa sängyn vieressä. Ja sitten kun pitäisi vielä muistaa, mitä kussakin on
tapahtunut.

2) Kirjoja lukiessa täytyy ympäristön olla yleisesti ottaen rauhallinen.
Ei tietenkään koske kaikkia; ihmiset häiriintyvät hyvin erilaisissa olosuhteissa.
Kuitenkin (olettaen että lukija oikeasti haluaa saada kirjasta kaiken irti) olisi

parasta, jos kirjaa lukisi yksikseen.

3) Kaikista pahinta on, että on lukenut ainakin kymmenen sivua eteenpäin, kunnes

havahtuu siihen, ettei ole ymmärtänyt tekstiä lainkaan, vaan ajatellut pelkästään
omia juttujaan.

Olen hyvin herkkä ihminen. Kirjojen loppukohtauksissa olen mieluummin

omassa rauhassani, koska luultavasti en voi estää tunnepurkauksia.

Viimeisin tunnepurkaus: Alexandre Dumas - Kamelianainen.
Tämänhetkinen tunnepurkaus: Curtis Sittenfeld - Unelmieni mies.

Hämmentävää. Minulla ei ole juuri nyt mitään muuta tähdellistä sanottavaa.

Pysykää lujina! Yrittäkää lukea ainakin yksi kirja ennen ensikesän

helteitä!

Pysähdyin

Jokin kummallinen mielijohde sai minut kirjoittamaan tänne. Se mielijohde on
kolkutellut mielessäni jo useamman päivän ajan. Joten lasketaanko sitä enää mielijohteeksi?
Onko se ennemminkin mielihalu?

En tiedä, johtuiko se kahvista, jonka join aivan liian myöhään illalla.
En tiedä, johtuiko se järkkyneestä mielenrauhastani.
En tiedä, johtuiko se kylpyhuoneremontista, joka ei anna sijaa nukkua aamulla puoleen päivään asti.

Mitään ei voi tietää varmasti, sanoi joku viisas filosofi aikoinaan.

Nykyisin on toisin. Tämän blogin kirjoittaja ei ole viisas filosofi. Kirjoittaja on riutunut nuori nainen.

Ensimmäiseksi ajattelin kirjoittaa luottamuksesta.
Luottamusta on niin kauan, kunnes se menetetään. Niin olen menetellyt näihin päiviin asti. Luottanut ja sitten pettynyt ihmiseen.

Mutta tänään järkytyin. Hyvä ystäväni, miespuoleinen, oli jakanut maailmalle tietoja minusta. (Salaisia tietoja,
joista olin uskoutunut vain ja ainoastaan hänelle.) Valehdellut päin ... korvaa, sillä se tapahtui puhelimessa. Ja nyt hän jäi kiinni. Kuvainnollisesti housut kintuissa.

Luottamusta ei rakenneta yhdessä yössä takaisin.
Vieläkin odotan anteeksipyyntöviestiä, joka tuskin ehtii tänään perille asti. Mutta
toivottavasti anteeksipyyntö risteilee tämän ihmisen mielessä koko tämän yön.

En ole aikoihin ollut näin täynnä raivoa.
Riidoissa ei saisi mennä nukkumaan.
Vilkaisen vielä puhelintani.
Turhaan.
Eivät miehet pyytele anteeksi tekosiaan.

Murheellinen blogin aloitus.
Huomenna aijon piristyä. Huomenna!

Lopetan laiskottelunkin aina samana päivänä; huomenna.

Hyvää yötä rakkahat lukijani. Vaikka nyt olisikin päivä.