Väristys.

Olen ailahteleva ihminen.

Aloitan aina intoa puhkuen jonkun uuden projektin. Sitten sysään sen pöytälaatikkoon kummittelemaan. Niinkuin tämän blogin.

En aio kuitenkaan luovuttaa. Aion kehittää itseäni. Niin kuin jokaisen ihmisen pitäisi.

En ole muuttunut pätkääkään viimeisten seitsemän kuukauden aikana. Niin kauan olen ollut kirjoittamatta tänne.

Elämäni sen sijaan on muuttunut, paljonkin. Olen hypännyt itsenäisyyden ja vastuunkannon saappaisiin. Turhan isot ne on, ja välillä hiertää. Edelleen painin samojen ongelmien kanssa.

En halua puhua yksittäisistä ihmisistä, heidän teoistaan (olivatpa ne hyviä tahi pahoja), vaan ylipäänsä ilmiöistä. Eräs mielenkiintoinen ilmiö, mihin olen törmännyt, on ihmisten jatkuva vuorovaikutus toistensa kanssa. Esimerkiksi, kun tunti on loppumaisillaan. Joku aloittaa levottoman liikehdinnän, kokoaa tavaroitaan hiljakseen, avaa ehkä laukkunsa. Pian 20 muuta luokassa tekevät aivan samoin. Opettaja muuttuu levottomaksi; ei tuntia voi vielä lopettaa. Kuitenkin ryhmä yhdessä on päättänyt jo opettajan puolesta.

Ihmiset myös lähtevät liikenteeseen aina samaan aikaan. Tiettyihin aikoihin esimerkiksi lenkkipolut ovat täynnä lenkkeileviä ihmisiä.

Olen miettinyt, että ovatko he siellä silloinkin, kun minä en ole. Vai johtuuko lenkkiryntäys jostain korkeammasta voimasta, yhteisestä ajatuksesta, kun monella ihmisellä yhtäaikaa tulee jokin kummallinen viiraus päähänsä. "Nyt on pakko päästä lenkille." tai "Nyt on pakko päästä kauppaan.". Ja liitynkö juuri minä tähän yhtäaikaisuuteen. Olenko minä se kokoava voima.

Taidan ajatella itsestäni aivan liikoja.