Aamulla olin hereillä jo kukonlaulun aikaan. Kun kaupunki nukkui, taivalsin sen halki. Olin revetä riemusta, kun huomasin puiston nurmikon kimaltavan katulamppujen hohteessa. Ensimmäinen valkea aamu! Maa jalkojeni alla oli jäässä ja kuuntelin sen vaimeaa tömähtelyä. Aivan erilainen ääni, kuin kävelisi asfaltilla.
Päästyäni eräälle pimeälle parkkipaikalle saatoin vain henkäistä. Varmistin, että minulla olisi edes yksi minuutti aikaa vain pysähtyä siihen. Aamu oli selkeä ja hämärä. Löysin Otavan tähtikuvion (sen ainokaisen tähtikuvion, jonka tunnistan) ja katselin sen ympäröimää tähtien merta. Uskomaton kauneus!
Päivän aikana ehdin miettiä kuudennen aistin olemassaoloa. Onko ihmisillä jonkunlainen erityinen kyky aistia jotain suurempaa ympärillään? Vai ovatko puheet kuudennesta aistista vain potaskaa, ihmisen nostamista korokkeelle muiden maailmankaikkeuden elävien olentojen yläpuolelle?
Kyky ymmärtää luontoa on ainakin ihmiseltä unohtunut. Muistin sen jälleen tänä aamuna kun ihailin tätä suurenmoisuutta. Yritämme epätoivoisesti suojautua luonnonvoimilta rakentamalla patoja, kestäviä tiililaatikkoja, aallonmurtajia, tuulensuojia... Miksemme vain antaisi luonnonvoimien suojella meitä?
Kyky aistia luonto ympärillään olkoon tavoiteltavan arvoinen, kuudes aisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti